Rukoilijasirkat

 

Rukoilijasirkat (Mantodea) ovat persoonallisia hyönteisiä, joita pidetään terraariohoidokkina laajalti ympäri maailman. Monet niistä ovat yllättävän helppohoitoisia, kunhan niiden lajikohtaiset vaatimukset ymmärtää. Rukoilijasirkkalajeja on yli kaksi tuhatta - terraarioeläiminäkin lajeja on saatavilla useita. Vaatimukset eri lajien hoidon suhteen vaihtelevat aloittelijallekin hienosti sopivista aina hyvinkin tarkkaa olosuhteiden hallintaa vaativiin lajeihin. 
Terraariolemmikkinä rukoilijasirkkoja pidetään yksittäin, sillä nämä pikkukaverit voivat olla kannibaaleja. 

 

 

Terraario

Rukoilijasirkat tarvitsevat ennen kaikkea korkean terraarion, sillä ne kiipeilevät jatkuvasti ja luovat nahkansakin yläilmoissa. Yleinen ohjenuora on, että terraarion korkeuden tulisi olla vähintään kolme kertaa sirkan pituus, ja leveyden noin kaksi kertaa sirkan pituus. Tällöin aikuiselle, noin 8–10 cm pituiselle rukoilijasirkalle riittää jo pohjamitoiltaan 20 × 20 cm ja korkeudeltaan ainakin 30 cm kokoinen terraario. Ei haittaa vaikka terraario olisi hieman suurempikin, mutta valtavan suurta ei kannata hankkia - silloin eläimen tarkkailu ja ruokkiminen vaikeutuu. Pienet nymfit on parempi sijoittaa aluksi pienempään tilaan, esimerkiksi muoviterraarioon tai vastaavaan, jotta ne löytävät ravintonsa helpommin ja niiden vointia on mahdollista tarkkailla.

Terraarioon laitetaan useita oksia, kasveja ja muita kiipeilymahdollisuuksia eri korkeuksiin, sillä rukoilijasirkka viettää suuren osan, ellei koko elämänsä, oksistossa ja kasvuston seassa.

 

• Terraarioihin voit tutustua täällä >
• Tutustu aitoihin kasveihin TÄÄLLÄ >
• Tutustu tekokasveihin TÄÄLLÄ >
• Tutustu somisteisiin täällä >

 

Lämpö

Useimmat rukoilijasirkat viihtyvät päivisin noin 24–28 asteen lämpötiloissa. Osa selviää hieman viileämmässäkin, kunhan lämpötila pysyy 22,5–24 asteen tuntumassa ilman äkillisiä vaihteluja. Jos huoneilma laskee talvisin alle 22 asteen, terraario tarvitsee lisälämmönlähteen, esimerkiksi terraariokäyttöön tarkoitetun lämpömaton tai lämpölampun. Lämpömatto voidaan kiinnittää terraarion ulkopuolelle takaseinälle tai sivulle, mutta sitä ei tule asettaa terran alle, sillä se kuivattaa pohjan epätasaisesti ja voi nostaa lämpötilan liian korkeaksi. Lämpömaton kanssa käytetään aina termostaattia. Termostaatin anturi asetetaan terraarion sisäpuolelle, juuri lämpömaton kohdalle, jotta lämpötila vastaa terraarion sisäpuolen todellista lämpötilaa. Lämpötilaa kannattaa seurata päivittäin, jotta mahdolliset vaihtelut havaitaan ajoissa.

Vaikka rukoilijasirkat tarvitsevat lämpöä pysyäkseen aktiivisina, on hyvä muistaa, että hyönteiset ovat vaihtolämpöisiä eläimiä. Niiden aineenvaihdunta kiihtyy lämpötilan noustessa, ja mitä nopeammin aineenvaihdunta toimii, sitä nopeammin myös kasvuvaiheet etenevät. Tämä on luonnollinen biologinen ilmiö, mutta se tarkoittaa samalla sitä, että pitkäaikainen liian korkea lämpötila voi lyhentää rukoilijasirkan elinikää. Lämpö saa sirkan toimimaan hyvin lyhyellä syklillä: se syö enemmän, kasvaa nopeammin ja siirtyy kehitysvaiheesta toiseen tavallista nopeammin. Lopputuloksena aikuistuminen tapahtuu aiemmin ja koko elinkaari jää lyhyemmäksi kuin optimaalisissa olosuhteissa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lämpö olisi itsessään haitallista. Päinvastoin — useimmat rukoilijasirkat tarvitsevat lämpimän ympäristön voidakseen hyvin. Tärkeää on vain pysyä kullekin lajille sopivassa lämpötila-alueessa eikä ylittää sitä pitkiä aikoja. Kun lämpö pidetään suositusten rajoissa, sirkka toimii normaalisti, syö riittävästi ja elää lajilleen tyypillisen pitkän aikuisvaiheen ilman turhaa stressiä.

Lämpötilan kanssa kannattaa huomioida myös se, että vaikutus toimii toiseenkin suuntaan. Jos rukoilijasirkkaa pidetään liian viileässä, sen aineenvaihdunta hidastuu selvästi. Silloin sirkka syö huonosti, liikkuu vähän ja on alttiimpi sairastumiselle, sillä immuunipuolustus toimii heikommin kylmässä. Myös nahanluonti on herkempi epäonnistumaan, sillä se vaatii sekä riittävää lämpöä että lihasten normaalia toimintaa. Pitkittynyt viileys venyttää kasvu- ja kehitysvaiheita, heikentää sirkan yleiskuntoa ja voi lopulta johtaa menehtymiseen. Käytännössä liian matala lämpötila on rukoilijasirkoille usein haitallisempaa kuin lievä, suositusalueen sisällä pysyvä lämpötilan nousu.

• Tutustu lämpölamppuihin TÄÄLLÄ > 
• Tutustu muihin lämmitysratkaisuihin TÄÄLLÄ >

 

Kosteus

Rukoilijasirkat tarvitsevat tasaisen, lajille sopivan kosteuden voidakseen hyvin ja ennen kaikkea luodakseen nahkansa turvallisesti. Trooppisten lajien vaatima kosteustaso on korkeampi kuin kuivempien alueiden, mutta käytännössä suurin osa rukoilijasirkoista hyötyy siitä, että terraarion ilma on kevyesti kostea ja pohjamateriaali säilyttää kosteutta tasaisesti. Turve, maaseokset ja humukset ovat hyviä pohjamateriaaleja. Paksu kerros, esim. 5–10 senttimetriä, auttaa pitämään suhteellisen ilmankosteuden tasaisempana.

Kosteutta voi lisätä useilla eri tavoilla. Kevyt sumutus 2–4 kertaa viikossa riittää useimmille lajeille, kunhan terraarion ilmanvaihto on hyvä ja ylimääräinen kosteus pääsee poistumaan. Terraarioissa voi käyttää myös erilaisia kosteuslisälaitteita, kuten sadetusjärjestelmää tai ultraäänisumutinta, mutta tavallisesti sumutinpullo ja sopiva pohjamateriaali riittävät hyvin. Rukoilijasirkat juovat vetensä oksille, seinille, kasveille ja muualle kertyvistä vesipisaroista, joten sumuttamisella on tarkoituksensa myös tämän takia. 

Kosteuden ylläpitoon vaikuttavat myös terraarion koko, lämpö, ilmanvaihto ja vuodenajat: talvella kuiva sisäilma voi vaatia tavallista tiheämpää sumutusta, kun taas kesällä riittää usein vähempikin. Tärkeintä on pitää kosteus tasaisena — ei märkänä — sillä liiallinen kosteus ilman hyvää ilmanvaihtoa voi johtaa homeeseen ja bakteerikasvustoon.

• Tarvikkeet sopivan kosteuden ylläpitoon löydät täältä >

 

Nahanluonti (moltti)

Rukoilijasirkalla on eksoskeleton eli ulkoinen tukiranka, joka muodostaa sen kehon rakenteen ja suojaa sisäosia. Tukiranka koostuu pääasiassa kitiinistä, eikä se jousta kasvun mukana. Kasvaakseen rukoilijasirkka joutuu siksi luomaan nahkansa, eli se muodostaa pieneksi jääneen tukirangan tilalle tilalle suuremman ja irottautuu vanhasta. 

Nahanluonti, eli moltti, toimii samalla myös eräänlaisena uusiutumismekanismina. Nuorilla yksilöillä vaurioituneet raajat tai kehityshäiriöt voivat osittain tai jopa kokonaan korjaantua seuraavien molttien yhteydessä. Rukoilijasirkat luovat nahkansa useita kertoja elämänsä aikana.

Puutteet olosuhteissa, erityisesti ilmankosteudessa ja ilmanvaihdossa, voivat johtaa epäonnistuneeseen nahanluontiin. Epäonnistunut moltti on yksi yleisimmistä kuolinsyistä rukoilijasirkoilla, erityisesti nuorilla yksilöillä, tästä syystä olosuhteiden vakaus on tärkeää.

Voimakkaassa kasvuiässä sirkan nahanluontien väli on tyypillisesti muutama viikko riippuen lämpötilasta, kosteudesta ja ravinnon määrästä. Lämmin ja kostea ympäristö nopeuttaa kehitystä, kun taas viileys ja kuivuus hidastavat sitä voimakkaasti. Ennen nahanluontia sirkka alkaa usein kieltäytyä ruoasta ja muuttuu passiivisemmaksi. Moltti alkaa yleensä siitä, että sirkka kiinnittyy ylösalaisin oksaan tai muuhun vastaavaan. Tämän jälkeen se aloittaa poistumisen vanhasta "kuorestaan". Tämä on kriittinen vaihe: jos sirkka putoaa kesken luontivaiheen tai jos kosteus on liian matala, se voi jäädä kiinni kuoreensa ja vahingoittua. Nahanluonnin jälkeen sirkka roikkuu vielä pitkään vanhasta kuorestaan kiinni. Tämä ei ole merkki siitä, että se olisi juuttunut — roikkuminen on tarpeen, jotta uusi, pehmeä kuori ehtii kovettua ja venyä oikeaan muotoonsa.

Nahanluonnin jälkeen sirkka on erittäin hauras. Sitä ei tule häiritä, käsitellä tai yrittää syöttää noin 48 tuntiin.

Tieto siitä, että väärin sujunut moltti voi pahimmillaan olla kohtalokas, herättää monilla hoitajilla auttamishalun. Kokeneet harrastajat voivat tietyissä tilanteissa yrittää auttaa juuttunutta sirkkaa, mutta onnistumisprosentti on yleensä heikko ja toimenpide riskialtis. Aloittelijan on yleensä parempi olla puuttumatta tilanteeseen ja keskittyä mieluummin oikeisiin olosuhteisiin: lämpöön, kosteuteen ja toimiviin kiipeilypintoihin. Hyvä nahanluonti varmistuu ennen kaikkea oikeilla olosuhteilla. Terraarion tulee olla riittävän korkea, jotta sirkka voi roikkua turvallisesti luontinsa aikana. Kosteuden on oltava tasainen ja hieman korkeampi kuin normaalisti. Myös hyvä ilmanvaihto, sopiva lämpö ja tukevat kiipeilypinnat ovat tärkeitä.

Hyönteisten molttisykli on herkkä ulkoisille muutoksille. Kuljetuksen aikainen lämpötilan ja kosteuden vaihtelu, ilmanpaineen muutokset sekä stressi voivat laukaista nahanluonnin pian saapumisen jälkeen. Tämä on syytä huomioida erityisesti silloin, kun sirkka on juuri tullut kotiin: sitä ei pidä ruokkia tai käsitellä ensimmäisinä päivinä, vaan antaa rauhassa sopeutua.

 

Valaistus

Rukoilijasirkat eivät tarvitse UV-valoa, mutta selkeä päivä–yö -rytmi tukee niiden luonnollista vuorokausikäyttäytymistä. LED-valaisin tai muu pienitehoinen valo riittää hyvin pitämään terraarion valoisana noin 10–12 tunnin ajan päivässä. Valaistus myös helpottaa ruokailun ja aktiivisuuden havainnointia.

• Terraarion valaisimet ja lamput löytyvät täältä >

 

Pohjamateriaali ja sisustus

Erilaiset maaseokset ja humukset erinomaisia pohjamateriaaleja, sillä ne säilyttävät kohtuullisesti kosteutta ja pitävät terraarion puhtaana. Myös sammaleet sopivat sirkkaterraarioon, niitä löytyy kuivattuina puristeina sekä elävinä sammaleina. Elävistä sammaleista monet sopivat ensisijaisesti akvaarioihin, mutta joukossa on lajeja, jotka viihtyvät myös maalla. 

Sisustuksessa tärkeintä ovat tukevat kiipeily- ja roikkumapaikat, kuten oksat ja keinokasvit. Sisustus voi olla myös visuaalisesti miellyttävä — elävät kasvit sopivat hyvin, mutta keinokasvit ovat yhtä toimivia ja helpompia ylläpitää.

• Ideoita somistuksiin löydät täältä >
• Elävät kasvit terraarioihin löytyvät täältä >

 

Ruokinta

Rukoilijasirkka on aktiivinen peto, joka syö elävää ravintoa kaikissa kasvuvaiheissaan. Pienimmät nymfit syövät hedelmäkärpäsiä (Drosophila melanogaster ja D. hydei), pieniä sirkanpoikasia ja muita pikkiriikkisiä hyönteisiä. Kasvuvaiheessa voidaan tarjota suurempia hyönteisiä, kuten kärpäsiä, perhosia ja sirkkoja. 

Aivan pieniä nymfejä kannattaa ruokkia päivittäin, kun taas aikuiset syövät yleensä muutaman kerran viikossa riippuen ruokahyönteisen koosta. Rukoilijasirkat eivät tarvitse vitamiini- tai kalsiumlisää.

• Myymälästämme löydät elävät ruokahyönteiset, ota yhteyttä ja kysy tarkemmin >

 

Käsittely

Rukoilijasirkkoja voi käsitellä varovasti, mutta ne ovat hauraita ja putoaminen voi aiheuttaa vahinkoa. Käsittely tapahtuu aina niin, että sirkka saa kulkea itse kädelle. Sitä ei tule koskaan tarttua kiinni raajoista. Käsittelyä kannattaa välttää nahanluonnin jälkeen tai silloin, kun sirkka vaikuttaa jännittyneeltä tai valmistautuu luontiin. Sinälään käsittely on turhaa - sirkka ei arvosta yhteisiä hetkiä sen ihmeemmin, vaan saattaa jopa srtressaantua liiallisesta käsittelystä. Tässäkin on paljon laji- ja yksilökohtaisia eroja. Ensisijaisesti voidaan kuitenkin sanoa, että rukoilijasirkka ei ole sylilemmikki.

 

Hygienia ja siivous

Terraarion päivittäinen hoito on yksinkertaista. Kevyt sumutus tarvittaessa, näkyvien roskien poistaminen ja sirkan yleiskunnon tarkkailu riittävät useimmissa tapauksissa. Viikoittain terraarion lasipinnat ja verkko-osa voidaan pyyhkiä puhtaaksi, ja kuukausittain tai tarvittaessa pohjamateriaali vaihdetaan osittain tai kokonaan. Oksat ja sisustuselementit voidaan puhdistaa kuumalla vedellä. Käsien pesu ennen ja jälkeen terraarion käsittelyn on hyvä tapa kaikkien eläinten kanssa.

Sukupuolen tunnistus

Rukoilijasirkan sukupuolen tunnistaminen ei ole aina yksiselitteistä, ja varmaa vastausta ei välttämättä saada heti. Käytettävät keinot riippuvat lajista, yksilön iästä ja kehitysvaiheesta. Usein sukupuoli varmistuu vasta aikuisena, ja luotettavin lopputulos saadaan tarkastelemalla useita tuntomerkkejä yhdessä. Yleisin harrastuksessa käytetty keino on vatsapuolen jaokkeiden eli abdominaalisten segmenttien laskeminen. Monilla lajeilla pätee karkea perussääntö, jonka mukaan naaraalla näkyviä jaokkeita on yleensä vähemmän kuin koiraalla. Tyypillisesti naaraalla on noin 5–6 jaoketta ja koiraalla 7–8. Tämä menetelmä toimii parhaiten aikuisilla yksilöillä ja selkeästi jaokkeellisilla lajeilla. Nuorilla nymfeillä jaokkeet eivät ole vielä täysin kehittyneet, eikä laskeminen ole luotettavaa. Lisäksi lajikohtaisia eroja esiintyy: kaikilla lajeilla jaokkeet eivät ole yhtä selkeästi erotettavissa, ja joillakin lajeilla viimeiset jaokkeet voivat olla pieniä tai osittain peittyneitä. Tästä syystä vatsajaokkeiden määrä ei yksinään ole varma keino.

Kehon koko ja muoto kertoo jotain: aikuisilla rukoilijasirkoilla sukupuolten erot näkyvät usein kehon mittasuhteissa. Naaras on yleensä koirasta kookkaampi, vankkarakenteisempi ja leveävatsaisempi. Koiras on usein hoikempi, kevyempi ja selvästi sirompi. Tämä ero korostuu erityisesti aikuisvaiheessa ja on monilla lajeilla helpommin havaittavissa kuin jaokemäärä. Lisäksi monilla lajeilla siipien pituus suhteessa vatsaan antaa lisävihjeen sukupuolesta. Koiralla siivet ulottuvat usein vatsan kärjen yli tai vähintään sen tasalle, kun taas naaraalla siivet jäävät usein lyhyemmiksi tai juuri vatsan mittaisiksi. Tämäkään ei ole universaali sääntö, mutta se tukee muita havaintoja erityisesti aikuisilla yksilöillä.

Ulkoisten erojen lisäksi aikuisilla yksilöillä käyttäytyminen voi antaa viitteitä sukupuolesta. Koiras voi olla aktiivisempi, vaeltaen terraariossa erityisesti aikuistumisen jälkeen. Naaras on tyypillisesti rauhallisempi, viettäen aikaa paikallaan väijyen. Käyttäytyminen vaihtelee kuitenkin suuresti lajien ja yksilöiden välillä, eikä sitä tule käyttää ainoana tunnistuskeinona.

 

Lisääntyminen 

Rukoilijasirkkojen lisääntyminen tapahtuu tavallisesti parittelun kautta. Koiras lähestyy naarasta varovaisesti, ja onnistuneen parittelun jälkeen naaras munii munansa vaahtomaiseen munakoteloon, ns. ootekaan. Ooteka kovettuu nopeasti ja suojaa munia kuivumiselta ja vaurioilta.

Rukoilijasirkat ovat tunnettuja myös paritteluun liittyvästä kannibalismista: naaras saattaa syödä koiraan parittelun aikana tai sen jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole sääntö eikä tapahdu kaikilla lajeilla tai kaikissa tilanteissa. Kannibalismi on yleisempää, jos naaras on nälkäinen tai stressaantunut.

Naaras voi muodostaa munakoteloita myös ilman parittelua. Useimmilla harrastuksessa pidettävillä lajeilla nämä munat eivät ole hedelmöittyneitä, eikä niistä kuoriudu poikasia. Joillakin rukoilijasirkkalajeilla on kuitenkin havaittu partenogeneesiä, eli lisääntymistä ilman koirasta, mutta ilmiö on harvinainen, lajikohtainen ja usein tuottaa heikommin elinkelpoisia jälkeläisiä. Rukoilijasirkkoja ei siksi yleisesti pidetä partenogeneettisinä eläiminä.

 

Muutamia tunnettuja harrastelajeja